No ensinnäkin, kirjoittelin tänään silleen iloiseen tyyliin miten olen parantunut päivä päivältä. Tänään sitten ton kirjotuksen jälkeen meni yks asia perseelleen, ja se sai mut surulliseks. Mä aattelin ensin että joo, menenpä hakemaan mäkkäristä ruokaa. No mä menin, kassalla aloin miettiin et ei vittu mitä mä teen? Syön mäkkiruokaa! Otin  ne ruoat siitä, tulin kotiin, ja... heitin roskikseen, paitsi pihvin syötin koirille. 

Huoh. Miks? Miks mä en voinu syödä sitä? En mä nyt olis kuollut jos olisin syönyt vittu kerran mäkkiaterian. Miks mä en vaan voinut syödä sitä, se on ihan okei syödä joskus mäkkiruokaa! Huuooh. Tai no, kyllähän mä tiedän miks mä en sitä syönyt. Joku sano mun päässä et se olis hirvee vääryys. Tiedättekö mitä mä ajattelen kun mä näen karkkia/sipsiä tms? Mä oikeen tunnen miten se sulaa läskiks sen elimistöön, joka sitä syö. Ja sen ajattelu saa mut pakeneen mahdollisimman kauas niistä rasvaklönteistä. Mun päässä puhuu vieläkin pro ana, joka sanoo että nyt saakeli et syö sitä mäkkiruokaa vaan menet lenkille.

Ja mä teen niin. Mä kohta nousen koneelta ja menen juoksemaan. Äsken äiti kysyi että mitä mä sitten haluan syödä, otatko vaikka mozzarellatikkuja? Mun pulssi oikeen nousi - mä vannon, se nousi - ja mä huudahdin että "NO EI!!!!". En tiiä mitä nyt ajatella. Oon vihanen itelleni - mä en halunnut jättää syömättä sitä big mac-ateriaa - mut toisaalta se pro ana jonka haluun epätoivoisesti tappaa mun mielestä sanoo, että hienoo työtä, niin sitä pitää. Ja eikun lenkille.